Valkoiset hanget, sisäkasvit kiittävät

Etsin blogistani muistiinpanoja vuoden takaa ja pysähdyin hetkeksi silmäilemään otoksia ikkunalautojen kasveista.

 Viime talvi oli niin lumeton ja synkkä, että kasvit olivat tammikuun lopulla hätää kärsimässä.

Tänä talvena valkoiset hanget tuovat päivänvalon ikkunoiden sisäpuolellekin.

Kasvit kasvavat ja voivat ruukuissaan hyvin, toiset jopa erityisen hyvin.

Kaktus puskee elämän innossaan pulleita kukannuppuja.

Elämä kukoistaa jopa alakerran pimeimmillä ikkunoilla.

Syksyllä oman onnensa nojaan, alakerran eteiseen jätetyt pelakuut ja verenpisarat ilmoittavat olevansa yhä elossa. Tahto nähdä uusi, lämmin kesä pistää ne työntämään uutta vehreää lehteä.

"Tahdon koristaa terssiasi yhä ensi kesänäkin" ne kuiskuttelevat.

Iloisimman yllätyksen on järjestänyt ranskalainen rakuuna, joka on päättänyt maustaa tyttäreni keitokset myös hänen uuden asuntonsa keittiössä. Syksyllä kerrostalon parvekkeelta pelastettu kasvi on niin elinvoimaisen oloinen, että se saa nyt kaiken hellyyteni selviytyäkseen kesään asti.

 Lämpimin ajatuksin kesää kohti!

Kissa kiemurassa

Ei voi olla hyvä asento.

Vai voiko?

 Tämä kolli on nukkunut tässä asennossa viimeiset kolme varttia...

Viiru edestä jaViiru takaa.

Viiru heräilee ja Viiru makaa.

On kolli-pojalla mittaa jo melkein täyskasvuisen katin verran.

Miehistynyt ja rotevoitunut.

 

Mitä nyt miehisyydestä on enää jäljellä, kun muutama viikko takaperin kissa leikattiin. Suihkuhuoneen lämpimällä lattialla Viiru nukkui nukutusainetokkuraansa pois ja ihan lirahti pissatkin viltille.

Illan kuluessa kolli-poika selvitteli päätään, kunnes vihdoin illan jo pimennyttyä kapusi horjuvin askelin yläkertaan. Vähän oli Viiru nolona, kun hieno, harmaa kissanturkki oli pissasta märkä.

Vaan ymmärsihän isäntäväki.

Koillismyrskyn kourissa

Pitkin yötä havahduin unestani tuulen mahtavaan pauhuun. Peltoaukealta voimiaan keräävä koillismyrsky moukaroi taloamme läpi yön. Nousin jalkeille jo aamuaikaisella, yhä öisessä pimeydessä. Luin lämpömittarin lukeman ikkunan läpi, lukemaa taskulampulla valaisten, -10 astetta.

Oli aamukahvin aika.

Talviaamujen parhaita hetkiä ovat ne lyhyet siniset tuokiot, jolloin maisema värjäytyy siniseksi. Hanki, taivas, varjot, eläimet, kaikki verhoutuu siniseen hetkeen, oli sitten tyyntä tai myrskyä.

Yön aikana lumi oli kinostunut koviksi dyyneiksi, polut olivat tukkeutuneet tuiskussa ja hangen pintaa koristivat siniset varjot. 

 Pihamme eläimiä koeteltiin tavallistakin ankarammin. Purevassa koillistuulessa oravat ja tintit yrittivät etsiä aamueinettä tuulen riepottelemalta lintulaudalta.

Oravien hännät ja korvatupsut taipuivat tuulen mukana.

Aamu on valjennut ja keittiön hellassa palaa tuli. Tuuli on vetänyt ompeluhuoneen ikkunan huurteeseen melkein ylös asti. Sisällä on silti lämmintä.

Ulkona tuuli nostattaa hangen päältä lumipyörteitä ja pyryttävä lumi kulkee ikkunoidemme ohi vaakasuoraan viuhuen.

 Kohta on isännän uskaltauduttava viiman riepoteltavaksi ja lingottava yön kinostamat lumet pois kulkuteiltä.

 

 Jo seitsemän viikon kuluttua saa kääntää kalenterista maaliskuun lehden.

 Maaliskuu maata näyttää, sanotaan.

Ei kestä kauankaan, kun jo huomaa kesän tulleen.

 Niin se vain on!

Vanhan vuoden ilta

Kaksi pivää sitten ulkolämpömittari näytti -21astetta pakkasta, pohjoinen viima osui suoraan pihaan, tuntui tosi kylmältä. Yön yli nukuttua samainen mittari näytti +3 astetta. Kipittelin ympäri pihaa kamera kaulassa, tutkaillen linssin läpi kaikkea näkemääni. Tänään lämpötila oli vielä muutamalla asteella noussut. On vuoden viimeinen päivä.

Mustarastas kyyhötteli pensaikossa talvisesta lämpöaallosta nautiskellen. Mikä lie saanut rastaspolon jäämään tänne pohjolaan.

Pakkanen ja sitä seurannut nopea lauhtuminen huurrutti maiseman mustavalkoisen harmaaksi.

Kaikki missä on metallia on säilyttänyt kylmyytensä ja nyt ilman lauhtuessa ne  puskevat esiin valkoisina huurteesta.

 Jotain väriä sentään löytyy. Syksyllä istutetut koristekasvit antavat yhä iloa.

Matkalla uuteen vuoteen....

Joulupäivän hiljaiseloa

Syrjälässä aattoyö kului miten kului. Nova (koira) tepsutteli pitkin yötä ompeluhuoneessa, missä talon tytär nukkui vierasvuoteessa. Viiru puolestaan kuulosteli jokaista askelta emännän vuoteessa.

Aamun koittaessa virkeänä heräsi ainoastaan talon isäntä, joka oli vetäytynyt levolle suljetun oven taakse. Emäntä ja tytär kömpivät koloistaan silmät sikkurallaan levottoman yön jälkeen. Mitään dramatiikkaa ei yöhön sisältynyt, pientä eläinten välistä jännitettä vain.

Emäntä on aamuisin itseoikeutettu koiran lenkittäjä. Pakkasta oli 15 astetta ja kipakka viima purevoitti pimeässä tehtyä aamutaivalta. Syystä tai toisesta oli aattoiltana kylän raitin harvat katuvalot sammuneet ja pimeys oli kaiken kattavaa, taskulampun valkea valo heitti hangelle tarkkarajaisen valokeilan ja tähdet täplittivät selkeää pakkastaivasta. Lumi natisi emännän askelten alla, muuten hiljaisessa joulupäivän aamussa, muun talonväen vielä nukkuessa. Viiru oli kyllä huomannut emännän lämmön hävinneen ja tyytynyt tekemään aamuiset tarpeensa hiekkalaatikkoon.

 Pikkuhiljaa joulupäivän aamuun heräsivät myös talon muutkin ihmiset ja eläimet vaipuivat aamu-unilleen. 

Pitkää tovia ei Nova saanut unillaan makoilla. Viiru oli päättänyt tehdä parempaa tuttavuutta, eloisa kolli etsi leikkikaveria.

Kun eläimet luulevat etteivät ihmiset näe, on sopuisaa olla ihan lähekkäinkin.

( Eivät onnettomat tajua, että emännän kamerassa on hyvä zoomi.)

Isäntä kantaa hellapuut sisälle halkokassissa, jolle on tehty vartavasten tarkoitukseen sopiva säilytyskehikko. Viiru on nähnyt halkokassissa mahdollisuuden vaania ja kiusata koiraparkaa. Emäntä ei voi välttää mielikuvaa Karvinen-sarjakuvasta. Viiru kiusaa Novaa, kuin Karvinen Oskua!

Nova ottaa kaiken kiusan vastaan vanhanpiian kärsivällisyydellä ja mieluummin väistää kuin ryhtyy kilpasille kissan kanssa. Tosin mustasukkaisuus talon ihmisistä pistää vanhan ladyn välillä ärähtämään.

 Rajansa se on koirallakin kuinka paljon jaksaa kasvavan kollipojan kiusantekoa sietää.

Syrjälässä rauha ja eläimillä hyvä tahto, on jouluaatto

"Ja niin Joulu joutui jo taas pohjolaan..."

Syrjälän joulu alkoi, kun emäntä ja talon tytär koirineen saapuivat aattoaamuna joulun viettoon. Isäntä oli vartonut Viirun kanssa, että talon naisväki kotiutuisi jouluksi.

Hyvin olivat pojat kahdestaan pärjänneet. Narurotta oli saanut kovaa kyytiä Viirun syleilyssä ja isäntä oli tuskaillut kollin tiuhatahtista aineenvaihduntaa, kissan hiekkalaatikko kun oli täyttynyt alvariinsa.

Talonväki oli elellyt jännityksessä odotellessaan eläinten toista kohtaamista. Ensimmäinen kohtaaminen pari kuukautta takaperin oli päättynyt katastrofiin.

Nyt oli laadittu strateginen sotasuunnitelma.

Ensin koira sai tarvittavat tervetuliaishuomiot pihalla kissan katsellessa ikkunasta.

Kaikki hyvin tähän asti, tapahtumat kulkivat suunnitelman mukaan.

Seuraavaksi koira sai kutsun sisälle taloon, hihnassa ja haukkumista hillitsevä sitruunapanta kaulassa.

Kaikki kissanruoat oli jo etukäteen korjattu näkyviltä pois, ettei ruoalle perso koira saisi ärsykkeitä.

Tilanne hoitui upeasti.

Koira odotteli emäntänsä valvonnassa kunnes kissa oli valmis lähestymään.

Kollin kaarelle käyristyvä selkä ja karvasta pörhöinen häntä antoivat läsnäolijoille selvän viestin, tämä kolli on se joka nyt määrää tahdin.

 

 Illan mittaan tilanne rauhoittui. Eläimet oppivat sietämään toisiaan ja joulurauha oli saapunut taloon.

Tarkkailuasemistaan Viiru piti kiinni isännän ottein.

 

Lopppu hyvin, kaikki hyvin.

Jatkuva varuillaanolo lopulta uuvutti molemmat eläimet. 

Syrjälässä rauha ja eläimillä hyvä tahto!