Tammikuussa tapahtuu

Oravat ovat kotiutuneet pihallemme.

Joka päivä niillä on sama rytmi, kellon voi melkein tarkistaa, kun katsoo ikkunasta ovatko veitikat aamueineellään.

Ne ovat niin inhimillisiä, kun ne istuvat ruokailemassa. "Pikku hampain ne siementä syö..." sanotaan laulussa, vaan katso takajalkoja, ei ole ihan pienet ei.

 Jäljistä näkee etu-ja takajalkojen koko eron. "Kädenjäjissä" näkyy pienen pienet sormien painallukset.

Lintulaudalla on pitänyt vilskettä. Ehdottomia valtiaita ovat talitintit.

Osaavatko ne poseerata kuvaajalle?

Sivusta ja edestä.

 

Viherpeippoparvi on myös löytänyt lintulautamme ja silloin lajien välinen kahnaus on kovimmillaan. Peipot kähisevät jopa toisilleen.

 Siinä missä tiainen nopesti vain hakee siemenen ja menee omenapuun oksalle sen syömään ,

 

jäävät peipot laudan reunalle murkinoimaan.

 Silloin kun viherpeippoparvi osuu kohdalle eivät muut oikeastaan edes mahdu laudalle.

  Samasta siemenestä pitää taistella, vaikka laudalla niitä olisi tarjolla kuinka paljon.

Yksin.

Punatulkutkin ovat saapuneet.

 Punatulkut pitävät omasta rauhasta. Ne syövät ensin maahan tippuneita siemeniä ja vasta, kun nälkäisimmät ovat saaneet vatsansa täyteen ne ryhtyvät murkinalle. Kuvaajan kannalta punatulkut ovat helppoja kohteita, ne kun pysyvät paikallaan. Tosin ovat kovin arkoja ja säikähtävät pienintäkin liikettä.

Enenkuin ilta ehti ihan pimeäksi, laudalle tulla tupsahti yksinäinen sinitiainen. Siinä se oli liikkumatta, paikallaan. Katsoimme toisiamme pitkän tovin. Ei se syönyt, katseli vain. Ajattelin josko se siihen kävi yöunilleen, mutta meni se sitten menojaan aikansa ihmeteltyään.